Kehollisuus, turva ja ylisukupolviset viestit, joita emme aina huomaa

Itsenäisyyspäivä pysäyttää monella tavalla. Sen hetkiin liittyy historiaa, kiitollisuutta ja hiljentymistä, mutta myös mahdollisuus katsoa myötätuntoisesti itseämme. Miltä minussa tuntuu juuri nyt? Miten minusta tuli minä? Ja mitkä kokemukset kulkevat mukanani ehkä pidemmälle kuin olen koskaan tullut ajatelleeksi? Yksi asia, jota usein emme huomaa ennen kuin pakon edessä, on kehomme ääni.

Kun mieli ja keho irtoavat toisistaan

Kun mieli ja keho kulkevat eri suuntiin, syntyy automaattinen tarve "hoitaa" kehon tuntemuksia tavalla tai toisella. Moni meistä tunnistaa arjestaan ottavansa päivittäisen buranan niska- tai selkäkipuun, otat rutiininomaiset päänsärkylääkkeet, vaikka et edes pysähdy miettimään miksi särkee. Saatat siemaista lasin viiniä rentoutumiseen tai ylläpitää jatkuvaa treenaamista, jotta olo ei ahdistaisi. Työskentelet ehkä yli rajojen, jotta ei tuntuisi sisäistä levottomuutta. Nämä eivät aina ole tietoisia valintoja. Ne ovat suojakeinoja, yrityksiä turruttaa jotain, mitä emme ehdi tai uskalla kohdata. Mutta keho ei lakkaa puhumasta. Se yrittää kertoa, että jokin kaipaa huomiota: ehkä suru, ehkä pelko, ehkä uupumus, joka on kannettu liian yksin.

Harvoin tartumme  kehon viestiin

Kipu tai epämukavuus on usein helpompi turruttaa kuin kohdata.
Sillä tunteen tunteminen vaatii kahta asiaa: turvaa sekä kehon ja mielen yhteyttä. Jos kehotietoisuus on kateissa, emme kuule kehon hienovaraisia signaaleja — ja jäljelle jäävät vain ne kovat, negatiiviset merkit: uupumus, jatkuvat kiputilat, unihäiriöt, pinna kireällä, syke koholla. Moni nainen elää kuukausia tai jopa vuosia näiden hälytysten kanssa ennen kuin pysähtyy. Ja usein pysähtyminen tapahtuu vasta, kun keho antaa niin suuren merkin, ettei sitä voi enää ohittaa.

Turva syntyy yhteydestä — ja se voi olla kadoksissa ylisukupolvisesti

Turvan tunne ei ole vain tämän hetken kokemus. Se rakentuu hyvin varhaisista tekijöistä: kiintymyssuhteista, ympäristöstä, vuorovaikutuksesta ja siitä, miten tunteita on saanut — tai ei ole saanut — ilmaista.

Tänä päivänä tiedämme, että ylisukupolvinen trauma siirtyy eteenpäin jopa epigeneettisesti ja puhumattomuus sekä tunteiden näyttämisen pelko ovat monissa suvuissa normaali tapa selviytyä. Stressi voi periytyä yhtä lailla äidin kuin isän kautta hedelmöitysvaiheessa ja jatkuva negatiivinen ajattelu ei synny vain tyhjästä. Se voi olla osa opittua selviytymismallia. Tämä tarkoittaa, että moni meistä kantaa mukanaan sellaista, mikä ei ole vain meidän omaa. Kun sanot "minä olen aina se, joka murehtii", se voi olla totta — mutta ei välttämättä alkujaan sinun tarinasi.

Kun pysähdymme, säätely tulee mahdolliseksi

Kun pysähdymme itsemme kanssa — tai joku pysähtyy hetkeksi meidän rinnallemme, tapahtuu jotain tärkeää: hengitys syvenee, hermosto pehmenee, kehosta nousevat tunteet tulevat vastaanotettaviksi, säätelymahdollisuus avautuu. Mitä voimakkaampi tunne, sitä suurempi usein halu työntää se pois. Mutta tunne itsessään ei ole vaarallinen, turvattomuuden tunne on.

Kohti eheämpää kehon ja mielen yhteyttä

Tarvitsemme kehoa palautumiseen, tunteiden vastaanottamiseen, sekä turvan rakentamiseen, nyt ja ylisukupolvisesti tulevaisuuteen asti.

Ja ehkä juuri tänään, itsenäisyyspäivänä, voimme kysyä: Mikä osa minussa kaipaa lempeää vapautumista, tai mikä osa minussa kaipaa tulla nähdyksi, ja mikä tunne odottaa, että uskallan olla sen kanssa hetken?

Hyvää Itsenäisyyspäivää

Love by Paula